tiistai 24. lokakuuta 2017

Matka lähihoitajasta sairaanhoitajaksi


Blogin alkutaipaleella https://hidastanopeammin.blogspot.fi/2015/09/ jo sivuutin hieman opiskelu- ja ammattihistoriaani. Kertaillaanpa vielä. Ylioppilastutkinnon jälkeen olen opiskellut kaksi toisen asteen perustutkintoa. Viimeisin, lähihoitajan perustutkinto, tuli opiskeltua vahingossa. Olin 2008 uhkaavan talouskriisin ansiosta silloisen työpaikkani YT-neuvottelujen ensimmäisiä lähtijöitä. Päätin että viisi vuotta väärää ammattia saa riittää ja hakeuduin lähihoitajakoulutukseen sillä ajatuksella, että ajattelin työllistyväni hyvin jo opiskelun aikana. Enkä ollut väärässä.

Suunnitelmani oli hakeutua mielenterveys- ja päihdetyöhön. Minulla oli silloin taipumusta puuttua ihmisten asioihin ja kova usko siihen, että voin vaikuttaa ihmisten elämiin. Ajauduin kuitenkin työskentelemään vanhusten parissa ja yhtäkkiä huomasin suuntautuvani vanhustyöhön.


Vanhustyö


Silloin, vuonna 2009, olin onnekas ja sain alkuun työskennellä hyväkuntoisten vanhusten parissa. Tein lähes kaiken koululta liikenevän aikani sijaisuuksia vanhusten kuntoutusosastolle, jonne vanhukset tulivat viikoksi tai kahdeksi intervallijaksoille. Osa vanhuksista saattoi olla vuodepotilaita, joista omainen ja/tai kotihoito huolehti kotona. Osa oli muistisairaita, mutta ripeäliikkeisiä vanhuksia. Ja toiset vain itsenäisesti liikkuvia, ehkä tuki- ja liikuntaelinvaivojen tai diabeteksen vaivaamia vanhuksia.

Heidän kanssaan oli mahdollista ulkoilla ja jutella tai vaikka pelata erilaisia pelejä. Kaikki kädentaitoni taisin oppia ollessani tällä osastolla töissä. Sitten siirryin muistisairaiden osastolle, jossa kohtasin uudet haasteet: wc-reissut, pukeminen ja riisuminen. Hoidin nyt vanhuksia, jotka muistisairautensa vuoksi saattoivat vastustaa pukemisia ja riisumisia tai jotka eivät enää ymmärtäneet sanallisia kehoituksia ja siksi esimerkiksi istuutuminen wc:ssä oli mahdotonta tai ainakin pitkän työn takana. Työskentely tällä osastolla oli sydämellistä ja leppoista ja koin, että työtä tehtiin vanhusten ehdoilla.

Jos muistisairaudet tai niiden kanssa työskentely on vierasta, suosittelen lukemaan esimerkiksi Paco Rocan sarjakuvakirjan "Ryppyjä". Se on hyvin kuvaava ja ajatuksia herättävä teos siitä miltä tuntuu, kun sanat eivät enää kerro mitään. 

Sitten valmistuin ja vaihdoin työpaikkaa. Nyt hoidettavat olivat muistisairaita sotaveteraaneja. Työtä leimasi vanhusten huonokuntoisuus ja aggressiivisuus. Nämä vanhukset puettiin omiin vaatteisiin joka aamu ja nostettiin päivittäin joko kahden hoitajan avustamana tai nosturilla pyörätuoliin istumaan. On mukavaa, että hoitolaitoksen vanhuksia ei makuuteta ja kodinomaista tunnelmaa luodaan pukemalla omat vaatteet ankeiden laitosvaatteiden sijaan. Joskus se vain tuntui enemmän vanhuksen kiusaamiselta, kun pukeminen tapahtui nyrkkien siivittämänä ja jäykkä vanhus nostettiin vastustelun ja kiroilun kera ylös. Mutta lopussa kiitos seisoo, sama vanhus saattoi syödä paremmin ja itse, kun pääsi pois vuoteesta ja istuessaan ihmisten keskellä, pysyi virkeämpänä ihan vain jo seuratessaan osaston arkea.

Nyrkkien väistely kuitenkin lisääntyi vuosi vuodelta. Yövuoroissa kohtasin usein verbaalista tai non-verbaalista aggressiivista käytöstä, joskus jopa seksuaalissävytteistä.  Aloin kyllästyä ja turhautua ja pelätä muuttuvani hoitajana kyllästyneeksi, kireäksi ja kärsimättömäksi. Sellaiseksi, johon aggressiivisuuteen taipuvainen muistisairas vanhus reagoi entistä herkemmin. Aloitin jälleen opiskelun.


Työn ohella sairaanhoitajaksi


Opiskelin työn ohella lähihoitajasta sairaanhoitajaksi. Uusi ammattini ei siis ole täysin vieraalla maalla. Työn ohella opiskelu oli ajoittain rankkaa. Ongelmia aiheutti niin huonosti suunniteltu koulutus kuin ajankäyttökin. Koulutus sisälsi paljon itsenäistä opiskelua, mikä kuormitti tietysti vapaa-aikaa. Päivät olivat monesti pitkiä, aamulla seitsemältä töihin tai harjoitteluun ja siitä suoraan kouluun. Kouluiltoja oli onneksi vain kaksi kertaa viikossa. Sitten aloin suorittaa kursseja omin päin ja koulua saattoi olla nyt myös aamuisin, jonka jälkeen menin töihin tai harjoitteluun.

Kannattaako opiskella työn ohella sairaanhoitajaksi? Ei, ellet ole jo valmiiksi sairaalassa töissä ja asiat sitä kautta ennestään jollain tavalla tuttuja tai ellet aio jatkaa siellä mihin suuntauduit lähihoitajana. Itse kun tulin vanhusmaailmasta, sairaalan käytännöt ja rytmit olivat ensimmäinen asia mikä vaati totuttelua. Ensimmäisen harjoittelun opettelinkin sairaalaa ja hämmästelin tippaletkuja ja kolmitiehanoja.

Monimuotokoulutus painottui enimmäkseen itsenäiseen opiskeluun ja monet tärkeäksi kokemamme asiat suoritettiin verkossa kuten anatomia ja fysiologia (!). Hoitotyötä meillä oli vain pari kurssia. Ne sisälsivät suurimmaksi osaksi PBL -opiskelua (problem-based-learning), lähiopetusta saimme vain siivun ja loppu oppiminen hoidettiin valtavan tenttialueen muodossa. PBL on varmasti pätevä keino oppia, jos se ohjataan tekemään oikein ja puretaan tehtävä huolellisesti. Meidän kohdalla se toimi vain kiireellisesti tehtävänä laajana kirjallisena työnä.

Olisi hyvin tärkeää sairaanhoitajien ammattitaidon ja potilasturvallisuuden kannalta, että lähiopetusta järjestettäisiin merkityksellisissä asioissa. Jos lähiopetuksessa on tarve säästää, säästönkohteita eivät ole anatomia ja fysiologia ja hoitotyö. Tästä kärsivät käsittääkseni myös päiväopiskelijat.


Huh, oli tarkoitus nopealla alustuksella kirjoittaa uudesta työstäni, mutta jääköön se nyt seuraavaan kertaan. 






sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Puolentoista vuoden uutisia osa 1: Muutto ja uusi ympäristö

Tämä blogi on ollut tauolla, jopa lopettamisuhan alla. Nyt kun elämä on hieman tasoittunut, päätin vielä jatkaa, mutta uudella nimellä.

Ensin haluaisin kertoa kuluneesta puolestatoista vuodesta. Mitä siis on tapahtunut?

Muutin. Irroitin itseni kymmenvuotisesta kodistani ja karistin kahdenkymmenen vuoden pölyt ja muistot taakseni. Olin kaivannut muutosta vuositolkulla; uusia kasvoja, uusia ravintoloita, uutta ympäristöä. Mutta ei se lähteminen niin helppoa ollutkaan. Kun sain kuulla uudesta työstä, purskahdin itkuun. Eivätkä ne olleet onnenkyyneleitä. Itkin, koska minusta tuntui, että minut revitään juuriltani, pakotetaan lähtemään. Itkin, koska olin tehnyt pesän kotiini ja joutuisin sen nyt purkamaan.

Kaipuu Tampereelle tuli vasta myöhemmin, yli puolen vuoden poissaolon jälkeen. Eniten kaipasin kaupungin helppoutta. Ja välillä ikävöin sitä tuttuuttakin, joka minua niin oli vuositolkulla kyllästyttänyt. Minä halusin pois keskustan vilkkaudesta, lähemmäs luontoa, merenrantaan. Täällä minä nyt olen, lähempänä luontoa, lähempänä merta. Kauempana ihmisistä. 


Näsijärvi

Mikään ei voita Kaupin metsikköä ja Näsijärven rantaa.  Silti en ole missään vaiheessa tosissani ajatellut muuttavani takaisin. 

Ensimmäisen vuoden lähinnä nukuin. Tai siltä se tuntuu näin jälkeen päin. Ja onhan se ymmärrettävääkin. Työn ja opiskelun yhdistelmä ja ennen aikojaan valmistuminen olisi yksinään riittänyt väsyttämään. Kun päälle lisää muuton, uuden työn, uudet ihmiset ja ympäristön, niin ta´daa. Pienoinen, hienoinen breakdown on valmis.

Leppävaaraa aamutuimaan

Lapsenmielisen uteliaisuuden yllyttämänä tutustuin toki uuteen ympäristööni ja nautin täysin siemauksin heti ovelta alkavasta luonnosta. Löysin uudet uimavedet ja reitin hengittämään metsän tuoksuja. Ja hämmästelin ihastuneena kuinka Suomen toiseksi suurin kaupunki voikin näyttää niin maaseudulta.

Mutta sosiaalinen elämäni jäi kovin köyhäksi. Nyt kun siihen vihdoin olisi ollut aikaa!

Väsymystäkö?
Vai aiheuttaako pitkät välimatkat sosiaalista laiskuutta?
Ruksin molemmat vaihtoehdot.
Leppävaara. Kuin maaseudulla. 



Lippajärvi ennen yövuoroa
Tasan 18 kuukautta ja edelleen ajattelen, että olen pitkäksi venähtäneellä matkalla. Toisaalta pelkään sitä hetkeä kun kaikki muuttuu tutuksi. Minne minä sitten pakenen itseäni?




keskiviikko 17. elokuuta 2016

Paluu juoksukenkiin!

Olin ajatellut lopettaa blogin kirjoittamisen. Opintovapaan ja syksyn projektiksihan sen alunperin tarkoitinkin. Sitten huomasin: Minulla on käyttämätöntä aikaa! Eihän tällainen sovi. Ja kas, muistin blogini.

Olen asunut uudessa kodissani nyt nelisen kuukautta. Kotiutumisesta tuskin voi vielä puhua, mutta tottunut olen jo asuntooni, lähikauppoihini, lenkkimaastoon (osittain), työmatkaani ja työkavereihini. Työhöni en sopeudu vielä hetkeen. Myös pääkaupunkiseudulla liikkumisen vaikeus, yhtälailla kuin helppous vaatii edelleenkin totuttelua. Ennen asuin kuitenkin keskustassa, kävelymatkan päässä niin arkisista työ - ja vapaa-ajan kuvioista kuin yöelämästäkin. 

Liikkuminen oli jo pysyi jäissä täälläkin. Lopulta tuskastuin ja ilmoitin itseni elokuiseen juoksutapahtumaan Helsinki Twilight Run 10 kilometrin matkalle. Tapahtuma tuki syöpäjärjestön toimintaa. Tuplasti siis motivaatiota lenkkeilyyn. Ja niin alkoi huima treenaaminen. Paitsi ei alkanut. Ennen tapahtumaa onnistuin käymään KUUSI kertaa lenkillä. KAHDEKSASSA viikossa. Ei ihme, että epäilys takoi hurjana takaraivossani tapahtumapäivän aamuna. Fiksuna tyttönä olin hoitanut vielä kunnon työputkenkin alle ennen juoksupäivää, jotta väsymys tuntuisi varmasti koko kropassa. 

Ennen juoksua lämmiteltiin rantahiekalla. Mitä hittoa? Jalkani pamahtivat maitohapoille jo siinä. Epätoivoisena yritin lämmittelyn jälkeen ravistella jalkojani kuntoon tajutakseni, että myös lähtö- ja maaliintulo vaativat rantahiekalla juoksua. O-ou. 

Ensimmäiset kaksi kilometriä menivätkin jalkojen elpymistä rukoillessa. Ja kun kaksi kilometriä oli täynnä, jysähti sydän. Vanha tuttavani rytmihäiriö. (Saan siis joskus, muutamia kertoja vuodessa vaarattomia, mutta epämiellyttäviä rytmihäiriökohtauksia, jotka menevät ohi kyykistymällä ja hengittämällä syvään). Ei auttanut kuin käydä kyykkyyn ja toivoa ettei kenenkään toisen juoksu häiriinny tästä. Muutamassa minuutissa olo normalisoitui ja jatkoin juoksua. Aloittelija ja hölmöläinen kun olen, päätin juoksun huumassa ottaa loppukirin viimeisille kilometreille. Seitsemän kilometrin jälkeen alkoi kiriyritykset, jotka kaatuivat joka kerta ylämäkeen ja ohittamani tyttönen juoksi kepeästi kerta toisensa jälkeen ohitseni. Lopulta kiri vaihtui taisteluksi siitä jaksanko juosta ja pääsenkö maaliin ohittami tyttösen kiitäessä kaukana edelläni. 

PÄÄSIN! Minä tein sen! 

Nyt tietysti mietin missä juoksen seuraavan kerran ja kuinka paljon nopeammin sen voisikaan tehdä... Suorittaja...

sunnuntai 22. toukokuuta 2016

Muutoksen tuulet

Helmikuussa jätin anomuksen todistuksesta ja kävin koululla viimeistä kertaa. Mikä painolasti tuo koulu ja etenkin stressi valmistumisesta olikaan ollut, askeleet eivät vuosiin ole olleet niin keveät kuin sinä päivänä. Sen jälkeen tein jotain, mitä olen halunnut tehdä jo pitkään. Irtisanoin työsopimukseni, vaikka uudesta työstä ei ole vielä tietoakaan. "Rohkeaa", monet sanoivat. Päätös ei kuitenkaan ollut helppo eikä varsinkaan sen kertominen ääneen. Matkalla esimiehen juttusille olin perua päätökseni moneen kertaan. Kuka hullu tällaisena aikana jättää vakituisen työnsä?

Viikko irtisanoutumisen jälkeen odotin jo innoissani uutta. Nyt jännittää, kirjoitin 16 työhakemusta, poikiiko joku niistä minulle töitä? Sitten mieleeni hiipi pelko. Entä jos en saakaan töitä? Valmistuin sairaanhoitajaksi ja jo edellisestä syksystä asti seurailin työtarjontaa, joka ei Pirkanmaalla ole ollut kuitenkaan kovin rikasta. Ahdistuin ja kirjoitin lisää työhakemuksia. Ja lisää... En enää tiedä montako hakemusta kirjoitin yhteensä, mutta pian ne poikivat haastattelukutsuja, Uudellemaalle.

Reippaana kävin haastatteluissa ja päätin ottaa vastaan ensimmäisen kolmea kuukautta pidemmän sopimuksen, jota minulle tarjotaan. Viiden viikon kuluttua asuin Espoossa. Nyt olen asunut täällä viisi viikkoa. Uuden työn opettelu on ollut ihanaa ja uuvuttavaa. Ja vaikka vanhasta luopuminen kouraisi syvältä ja pelotti, on uusi koti ja ympäristö tuntunut vapauttavalta ja virkistävältä.

Sinne jäi keväinen Pirkanmaa

lauantai 13. helmikuuta 2016

Alkuvuoden ajatuksia

"Vuonna 2016 keskity olemaan onnellinen ja terve. Näin ajattelin eräänä aurinkoisena -24 aamuna. En erittele mitä onnellisuus ja terveys minulle merkitsee, koska silloin saatan hajottaa ne pieniksi tai suuriksi teoiksi ja säännöiksi ja elämä jatkuu suorittamisena. Suorittaminen -tänä vuonna minä sinut päihitän!

Vuotta on kulunut nyt yksitoista päivää. Olen onnistunut ottamaan rennosti, syönyt kun on nälkä ja niin paljon kuin huvittaa. Ja potenut huonoa omaatuntoa siitä. En ole liikkunut pakkasen pelossa. Ja potenut huonoa omaatuntoa siitä. Koulutehtävät, ne vähäiset, olen tehnyt viime tipassa. Ja potenut huonoa omaatuntoa siitä. Alku se on tämäkin."

Näin kirjoitin kuukausi sitten. Tilanne ei ole juuri muuttunut. Nyt on jo helmikuu ja olen yhä treenitauolla ja väsynyt. Heräämisvalo on hankittu, se teki heräämisistä miellyttävämpiä, mutta elämää se ei muuttanut. Koulutehtävät alkavat olla paketissa, odotan enää valmistumista. Huono omatunto kolkuttelee jossain väsymyksen alla, en jaksa välittää siitä. Kulunutta viikkoa on hallinnut flunssa ja se on vienyt voimia ja lykännyt liikkumisen aloittamista edelleen.

Mutta yhdessä asiassa olen onnistunut. Olen onnistunut olemaan paikallaan, antamaan armoa. Helppoa se ei ole ollut. Mieli pyrkii jatkuvasti pohtimaan asioita, joita voisi tehdä olemisen sijaan. Eihän aikaa voi vain kuluttaa. Tällä viikolla huomasin kuitenkin edistyneeni. Olen ollut koko viikon pois töistä (sairasloma + vapaat) ja tulin loppuviikoksi äitini ja isäni luona käymään. Viimeisten vuosien aikana olen täällä ollessani viettänyt aikaani istumalla sohvalla tietokone tai kirja sylissä, koulutehtävien parissa. Tulopäivänäni äitini naureskeli minulle, kun istuin samaisella sohvalla tuijotellen tyhjyyteen. Olin hetken hukassa ilman suorittamisen pakkoa.

Päiviäni olen kuluttanut nyt muun muassa virkkaamalla afrikkalaisia kukkia. Ihan huvikseni, ilman päämäärää.



Yhtäkkiä huomaan, että olen taltuttanut itseni.





keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Joulun jälkeen kohti uudistuksia

Joululahjat tuli ostettua viimeisinä päivinä. Ihmispaljouden keskellä hikoillessa sitä mietti miksei taaskaan voinut aloittaa jouluun valmistautumista kuukausi sitten. Tai vaikka kesällä? Jos lahjavalmistelut aloittaisi ajoissa, olisi mahdollista tehdä enemmän itse ja saisi samalla nauttia terapeuttisesta tekemisestä... Sen verran paljastan lahjoistani, että ostin eräälle ystävälleni lahjakortin minun liikuntakeskukseen. Saan hetkeksi treenikaverin. Liikunta vaan on niin monin verroin mukavampaa seurassa. 

Minun joulupuuni :)

No, joulu on siis suoritettu. Alkaako nyt olla aika miettiä ensi vuoden hyviä päätöksiä? Esimerkiksi:
1) säännöllinen ruokailu ja säännöllinen liikunta
2) luen enemmän
3) opettelen rauhoittumista
4) tapaan ihmisiä, olen sosiaalisempi

Jouluaika oli yhtä ylensyömistä. Syömiselle tuli jonkinlainen stoppi, kun yhtenä yönä jouduin valvoskelemaan ja nukkumaan istualtani vatsakipujen takia. Nyt maistuu jo terveellinen ruoka. En kaipaa enää kuin säännöllisyyttä ja liikuntaa.

Syksy on ollut väsynyt. Väsyneempi kuin aiemmat syksyt. Onko opiskelu ottanut näin koville vai vanhenenko vain? Ensi vuosi saa luvan olla parempi. En aio jäädä enää itseni enkä elämän jalkoihin. Tosin taidan tarvita jotain vahvempaa tukea piristymiseen kuin oma tahto ja D-vitamiinilisä. Heräämisvalokaupoille?

Opiskelun osalta olisi enää muutama suoritus tekemättä.  Ensi viikolla loppuseminaari, loppukuusta asiantuntijapuheenvuoro ja viimeinen tentti. Jaksaa, jaksaa...ko?


lauantai 19. joulukuuta 2015

Joulun odottelua

Harjoittelun päättymisestä on jo viikko ja alan nyt vasta toipua. Opiskelun ja työn yhdistäminen on rankkaa, vaikka olisikin tottunut suorittamaan. Viime viikolla kiire ja stressi alkoivat häiritä elämääni siinä määrin, että heräilin aamuöisin jopa mummojakin aikaisemmin, 02-04 välillä.  Virallisesti olen vielä opintovapaalla, mutta työpaikalleni olen käynyt tekemässä viime viikolla kolme ja tällä viikolla yhden vuoron.

Nyt, tällä pienen pienellä, vajaan viikon lomallani olen sitten yrittänyt tehdä loppuvuoden rästihommia kouluun, jotta pääsisin kunnolla joulutunnelmaan ja rentoutumisen makuun. Joululahjat ovat enimmäkseen ostamatta, joulusiivous tekemättä ja vähäisistä koristeista vain kynttelikkö ja vastaostettu joulutähti ovat virittelemässä joulua kotiini. Olen paennut tekemätöntä joulua kotimaille äidin, isän ja eläinten hoiviin. Aatonaattona ennättää vielä korjata kaiken. Aaton vietänkin töiden merkeissä.

Neljän viikon (!) treenitauko katkesi tänään, kun tein yläkroppatreenin kirjoittamisen vastapainoksi ja illemmalla kävin lapsuudenystäväni kanssa kahden tunnin kävelylenkillä. Koska suurimmat paineet koulun osalta taitavat olla ohi, voi kai huokaista ja aloittaa säännöllisen syömisen ja liikkumisen. Ei enää tekosyitä. Ensi vuoden mukavin liikuntauutinen lienee se, että vanha tankotanssiystäväni lupasi aloittaa harrastuksen kanssani uudelleen. En malta odottaa!

 Vielä kun pääsisi käyttämään jo syksyllä hiihtokuntoon laitettuja suksia...
Harmaa, mutta luminen joulu